14. touko, 2022

Parantumattomuuden ja toipumattomuuden mekanismit

Ihminen reagoi ajatusten ja tunteiden voimalla. Menemme jääkaapille, kun on nälkä. Menemme veskiin, kun rakko on täynnä. Halu vaurastua johtaa säästämiseen, sijoittamiseen ja lottonumeroiden arvailuun. Yhtä lailla, ihastuminen johtaa siihen, että keksimme keinon ja toisenkin saavuttaaksemme ihastuksen kohteen huomion. Ja, yhtä lailla, vihastuminen jäykistää olemuksemme ja kaventaa tietoista näkökenttäämme. Esimerkkejä on lukuisia.

Tämä "tuumasta toimeen" prosessi koostuu neljästä vaiheesta. Teemme havainnon, joka johtaa yleensä merkityksen antoon. Antamamme merkitys johtaa tunteeseen, joka stimuloi lopulta reaktion muovautumista. Kun tähän lisää sen, että hermoverkkomme ovat rakentuneet siten, että tunne, motivaatio ja liikkeen tuotto ovat "koplautuneet" kimppaan, saa ketjureaktio rakenteellisen perustan. Pohja hermostolliselle virtaukselle on johdonmukaisen elegantti ja yksinkertainen.

Mutta, onko toiminta aina johdonmukaista tavoitteelle? Ei välttämättä. Tätä neuraalista virtaa saattavat sekoittaa ja sotkea lukuisat erilaiset tekijät, jotka on niputettu alla erinäisiin teemoihin. Ne voivat vääristää ja saada tekemään ja toimimaan kehon signaalien vastaisesti. Näistä johtuen ihminen ei välttämättä mene jääkaapille, kun on nälkä. Ja, siksi aktuaalisesta kudosvauriosta kärsivä pyrkii joskus olemaan ontumatta, vaikka tämä olisi järkevää. Ja, siksi ihminen saattaa pelätä liikuttaa itseään normaalisti, vaikka minkäänlaista kudosvauriota ei ole olemassa. Ja siksi, krempan blogissa kirjoitetaan nyt neljä erilaista teemaa, jotka usein sijoittuvat toipumisen ja parantumisen tielle.

Usko ja toivo

Toivo on tunnetila, joka syntyy tulevaisuuden mielikuvasta. Siitä ajatuksesta, että asiat voisivat olla paremmin jollain tavalla. Mielikuva luo jännitteen nykyhetken ja tulevan, toistaiseksi tapahtumattoman väliin. Niin voimakas se on. Se määrittyy tavoitteeksi sillä hetkellä, kun ihminen alkaa tavoitella tätä mielikuvaa. Usko puolestaan syntyy ja vahvistuu tavoitteeseen liittyvän tekemisen kautta. Se vaatii kuitenkin aluksi toivon synnyttäneen mielikuvan.

Itse kunkin on syytä harkita ja kuulostella sellaista sisäistä kieltä, joka syö toivon tai epäilyksellään murentaa mielikuvat paremmasta. "Mä en usko että tää homma auttaa", " En mä tästä parane", "Ei mua voi auttaa". Nämä ovat tyypillisiä esimerkkejä sellaisesta sisäisestä kielen käytöstä, jotka estävät taatusti toipumisen ja parantumisen mahdollisuuden.

Aika ja tila

"Mun pitäis olla valmiina kuukauden päästä, silloin on kisat". "Olen lähdössä vaellusreissuun viikon päästä. Jalka pitäs olla kondiksessa silloin". Vallitsevan oireen ja tulevaisuuden tapahtuman välille muodostuva jännite rakentuu tällaisissa tilanteissa tavalla, joka johtaa oireiluun liittyvän fokuksen kasvamiseen ja niiden aivoalueiden aktivoitumiseen, jotka vastaavat mm. ahdistuksesta. Tämän lisäksi stressi tulevasta saattaa johtaa siihen, että verenkiertoomme erittyy aineita, jotka herkistävät kivun ja säryn kokemiselle. Mistäpä muualta kuin oirealueelta. Tällä tavoin, kun tulevaisuus näyttäytyy uhkaavana ja lähelle, syö se pois aikaa ja tilaa. Niitä elementtejä, joiden turvin näkisimme yksinkertaisesti edistymisen askeleita ja merkkejä paremmasta.

Ymmärrys ja tietoisuus

"Onko tämä vaarallista?". "Koska kipua ei näy, täytyy sen olla vaarallista". "Se sano, että mun selässä on kulumia. Parempi varoo, ettei kuluta liikaa...ollaan enemmän paikallaan". " Jos sattuu, ei kantsi liikkua". "Kipu on merkki kudosvauriosta". Varovaisuus on perusteltua tietyissä tilanteissa, mutta ei suinkaan aina. Uskomukset ja oletukset saattavat saada aikaan mitä kummallisimpia reaktiomalleja. Pahimmillaan sellaisia, että ihminen välttelee henkensä kaupalla "vääriä liikkeitä ja asentoja" tietämättä mitä ne tarkalleen ottaen ovatkaan. Ei ole harvinaista tavata ihmistä, jolla ei ole aktuaalista kudosvauriota, mutta pelko on kuitenkin suuri sen osalta, että jotain menee kehossa herkästi rikki. Tämä johdattelee yleensä habituksen jäykistymiseen ja ahdistumiseen. Ja luonnollisesti siihen, että fokus kasvaa omaan liikkumiseen mikä ei ole tarkoituksenmukaista. Kun näin tapahtuu, on toipumattomuuden ja parantumattomuuden potero kaivettu syväksi ja näkymätön noita kironnut ympärille kehän, joka pienenee, joka kerta, kun kipua koetaan. On olemassa tilanteita, joissa vallitsevat ajatus- ja uskomusrakenteet tulee kyseenalaistaa, jotta toipuminen ja parantuminen ovat mahdollisia.

Haluttomuus hyväksyä ja kyvyttömyys kohdata

Joskus on myös tilanteita, joissa ihmisen on vaikea hyväksyä oireiluaan, koska se asettaa vaakalaudalle nykyhetkessä jonkinlaiseen tarpeen toteuttamisen. Tällaisessa tilanteessa olevat kokevat suurta ristiriitaa ja mahdollisesti ahdistuvat, jos toiminta joudutaan keskeyttämään. Selkein esimerkki liittyy nk. endorfiininarkkariin, joka saa sävärit ja kiksit jostain tietyntyyppisestä liikunnasta. Ahdistus on ymmärrettävää, jos tätä kyseistä liikuntaa pääse toteuttamaan, mutta ongelma syntyy luonnollisesti silloin, kun pärjäämisstrategiasta muovautuu sellainen, että oireet pahenevat. Osalle tietty liikunta saattaa myös olla ainoa keino kyseisessä elämäntilanteessa vähentää stressiä. On myös mahdollista, että oletetaan tietyllä toimella olevan joitain niin korvaamattomia vaikutuksia, että toimintaa jatketaan oireilusta huolimatta. Mahdollista on myös sekin, että tietty henkilö identifioituu tiettyy liikuntaan, jolloin kyvyttömyys harrastaa kyseistä liikuntaa saatetaan kokea heikkouden merkiksi.

Edellä esitetyt neljä teemaa avaavat hieman mekanismeja toipumattomuuden ja parantumattomuuden osalta hyvänlaatuisten tuki- ja liikuntaelinperäisten häiriötilojen saralla. Mekanismeja on paljon muitakin, joten pidetään mieli avoinna. Olitpa sitten terveydenhuollon ammattilainen tai palvelujen käyttäjä on hyvä muistaa amerikkalaisen psykiatrin Milton H. Ericksonin sanoma: "toipumisen ja parantumisen paradigma luodaan jokaisen kohdalla uudestaan".

Jaa tämä sivu